Muinaisteininä tuli usein rännättyä perjantai-illasta varhaiseen lauantaiaamuun, huolimatta viikonlopun työvuorosta, joka alkoi lauantaimakkaran nimipäivänä klo 8. Aamuöinen kotiutuminen oli tapahtunut joskus neljän, viiden hujakoilla ja kun työn kunniaksi viritetty herätyskello (huutava mutsi) oli saanut kylän viimeisen mohikaanin ylös, oli tunnelma kieltämättä hieman ankea. Väsynytkin. Krapulainen.
Mutta annas olla, kun pesaisit hampaat atsonsinisellä Pepsodentilla - krapula oli muisto vain. Sitä se oli, huikean aineenvaihdunnan nuoruutta.
Nykyään jos erehdyt törpöttelemään yhden illan, kostautuu se kahden päivän viiltävänä krapulana. Kahden päivän keittosessiosta rankaistaan neljän päivän ripulioksetusaivovauriolla. Alkoholistin uraa suunnitteleville tiedoksi, että tämän jälkeen krapula ei juuri pahene, neljä päivää kidutusta on maksimihinta juomisen nautinnoista.
Mutta asiaan: palautuminen ei rajoittunut pelkästään krapulatunteeseen. Muistan treenanneeni kuusikin kertaa viikossa ilman pelkoa ylikunnosta, mutta nykyään tuntuu neljä harjoitusta viikkoa kohden olevan jonkinlainen katto sille, mitä lihakset kestävät palautuakseen edes siedettävästi. Kolme salikertaa per viikko olisi optimi, mutten ole koskaan oikein ymmärtänyt sanontaa "less is more".
Siispä huomisaamunakin suuntaan taas salille tekemään viikon neljännen harjoituksen ja lauantaiaamu kuluu lihasten narinaa kuunnellessa. Ellen sitten erehdy perjantain kunniaksi baariin, itseäni palkitsemaan, jolloin lihasten vastalauseet ovat murheista pienimmät.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti