Muokkaus alkoi

Uusin eilen salikorttini ja nyt on taskussa 180 päivän mittainen itsekuriläpyskä. Ensimmäinen harjoituskin on jo suoritettu asianmukaisesti tänä aamuna klo 06:00:00, kestoltaan 25 minuuttia, kevyt paikkojen avaus pikkupainoilla. Tavoitteena pehmeä lasku kivun maailmaan ilman katastrofaalista, viikon mittaista penikkatautikohtausta.

Olen aina pitänyt aamutreenaamisesta. Lähemmäksi zeniläisyyttä ei arkipäivän soturi juuri pääse, kun kännyn pimpelipom kilahtaa soimaan 05:45 ja vääntäydyt ylös kylmään maailmaan (siihen aikaan on aina kylmä, vuodenajasta riippumatta), keräät salilelut niskaan ja saattelet itsesi kuntoilemaan. Ensimmäisten sarjojen aikana yleensä lähinnä oksettaa, mutta jo vartin kuluttua aloituksesta on olo mitä parhain. Ja voi sitä euforiaa, kun aamun ensimmäinen tunti on rypistetty kunnolla ja päivän hyvät työt ovat pulkassa. Sillä jaksaa koko päivän vähän tylsempääkin työtä.

Parasta noissa aamuhetkissä on myös se, että ulkoiset ärsytystekijät ovat minimissään: ei napeilla pullistettuja testomiehiä karjumassa huomiota sarjoilleen, ärsyttäviä harmaavarpusrouvia kuntoilemassa kilon käsipainoilla tai exhibitionistisia pissukoita esittelemässä trenditekstiilihanuriaan kiusoittelumielessä. Olet yksin. Saat keskittyä vain ja ainoastaan itseesi. Olet voittaja.

Punnitsen itseni joka tunti

Lueskellut kanssasisarien näännytysblogeja aikani kulukkeeksi ja törmännyt kierouttavaan ilmiöön: naiset punnitsevat itsensä joka aamu. Siinä ei sinällään ole mitään pahaa, mutta älkää nyt pirkkohyvät tehkö mitään johtopäätöksiä yhden vuorokauden heilahteluista. Kun laihdutus (tai uusittu tapa elää) on kerran otettu käyttöön, täytyy sen verran uskoa löytyä ihmiseltä, että tietää saavansa aikaan tuloksia - ei siinä vaakaa tarvita. Ei ainakaan joka päivä.

Muutenkin kritisoin vahvasti kilomäärien tuijottelua silloin, kun elämään kuuluu terveellisen ravinnon lisäksi liikunta. Peili ja esim. kuukauden välein napsitut kokovartalokuvat ovat selvästi parempia edistymisen mittareita kuin joka-aamuiset grammakauhistelut.

Jos nyt on aivan pakko käydä sen aamutyhjennyksen jälkeen digitaalinumeroita väijymässä, niin käykää, mutta luvatkaa edes itsellenne analysoivanne tuloksia vasta pidemmän aikasarjan jäljiltä.

Kaikki syytökset/yleistykset kunnioituksella, vähättelemättä naissukupuolta, pidän teistä edelleen. Kiitos.

Loma on lusittu

Kahden viikon kuurin päiväannos: 4-6 pulloa olutta, nolla liikunnalla kulutettua kaloria ja erittäin rasvaista/runsasta/suolaista ruokaa plus pari desiä aurinkorasvaa ulkoisesti nautittuna. Sille kaikelle on olemassa lyhyempikin nimi: rantaloma. Ja tulokset sen mukaiset.

Kävin aamulla vaa'alla ja totuuden nimissä odotin paljon pahempaa: elopainoa kun oli ilmaantunut vain kolme kiloa lisää. Siis 22000 kaloria ja rapiat. No nyt alkoi kuulostamaan jo tarpeeksi horrorilta. Vielä kun sen muuntaa poljettavaksi matkaksi (lähes 500 kilsaa), saa "pieni" hairahdukseni oikeat mittasuhteet. Ovat perkeleet luvanneet vielä kaunista keliä eli vesisadetta itsekurin ja -kunnioitukseni palautussessioihin.

Itsepähän toisaalta tein valintani. Lomalla ei vain jotenkin jaksa pinnistellä - rahallisesti tai kilollisesti. Budjetin ja bodyn voi korjata sitten syssymmällä. Siispä julistan Syksyn alkaneeksi tänään ja nyt, tällä kellonlyömällä.

Paradoksaalista

Hommasin itselleni aikoinaan nk. peruspyörän. Tavoitteena oli siis vain ja ainoastaan tiputtaa painoa ja saada ehkä kuntoakin siinä ohessa. Eihän välineellä pitäisi olla väliä? Raskaampi pyörä, parempi kunto?

Samalla logiikalla voisi tietysti ottaa tarakalle 50 kilon perunasäkin ja laskea kumeista ylimääräiset ilmat, koska siitähän sitä vasta kunto kertyisi, eikö?

Nyt on siis harrastuksen edetessä iskenyt pakottava tarve päivittää pyörä. Vaikka nykyiselläkin viiletän harva se päivä käyräsarvisten ohi, tuntuu toisinaan siltä, että nautintoa voisi maksimoida (ja lompakkoa minimoida) kunnon vehkeellä.

Ehkä sitten ensi keväänä.

Autiosaaren dieetti

Nimi kai juontaa juurensa siitä, että autiosaarella harvemmin on Mäkkäreitä tai muutakaan ruokalistaan vaihtelua tuovia elementtejä. Kuravettä, kookosta ja protskutoukkia, valitse nyt niistä sitten?

Idea tässä dieetissä on siis se, että noukit itseäsi eniten yököttävän, mutta kuitenkin kohtuullisen terveellisen ruokalajin ja puputat sitä samaa mättöä aamusta iltaan. Inhokin maku ei nälänkään hetkellä houkuttele ylensyömään ja ensimmäisen täyden viikon jälkeen alkavat toisaalta herkutkin maistua vehkeeltä.

Oman kuvotuslistan ykkösiä ovat porkkanalaatikko, rusinallinen maksaloota ja kesäkeitto. Sienet kaikissa muodoissaan. Kookos samoin. Vieläkin nousee kylmät väreet lapsuuden kokemuksesta, jossa kumimummoni pakotti syömään täyden lautasellisen porkkanalaatikkoa - koskaan ollut kenenkään hautajaisissa niin vahingoniloinen olo.

Kuka tuota dieettiä jaksaa, on tietysti eri asia, mutta saattaisi toimiakin. Ainakaan yhtään lihavaa robinsoncrusoeta en ole nähnyt.

Fat camp

"Kun minä olin nuori..."

Tuota kuuli pentuna paljonkin, mutten uskonut itse sortuvani samaan lauseeseen. Sorrunpa nyt kuitenkin.

Kun minä olin nuori, oli ala-asteluokallamme yksi hiukan pyöreämpi oppilas. Samoin molemmilla rinnakkaisluokilla. Muutenkin tuntuu, että "läski per luokka" oli aika keskimääräinen profiili keskenkasvuisilla, enkä minäkään ollut ainoa laiheliini, joka pystyi laskemaan näkyvien kylkiluiden kokonaismääräksi yli kymmenen. Yhteenveto: pennut olivat laihoja, lihavat olivat säännön vahvistavia poikkeuksia.

Nyt kun katsoo alaluokkien ryhmäpotrettia, voi vaivatta bongata 5-6 merkittävän ylipainoista pentua, saman verran tukevia, pari isoluista ja vain muutaman lommoposken.

Syitä sen kummemmin analysoimatta (kaikkihan me ne tiedämme) olen varma, että seuraavan viiden vuoden sisällä nähdään Suomessakin ensimmäinen tenaville tarkoitettu Fat Camp. Odotan jo etukäteen innolla sitä jeesustelua, mitä aiheen tiimoilta saadaan aikaiseksi. Ihan vain verrokkina sille olemattomalle polemiikille, mitä käydään lapsiemme lihavuuden aikaansaamista ongelmista tulevaisuudessa. Vai väittääkö joku, että nuo ylipainoiset kersat hoikistuvat vanhemmiten?

Puolileikillä toteuttanut omassa päässäni ultimate fat campin ja sen toimintamallin: 10 km pitkä saari, jossakin ulapalla tai ulkosaaristossa, uintimatka mantereelle useita kilometrejä. Saaren eteläpäässä tarjoillaan maittava velliaamiainen klo 06:00 - 06:03 välisenä aikana. Syödä saa niin paljon kuin jaksaa ja ehtii, ruokailuvälineenä teelusikka. Tämän jälkeen vapaamuotoista hippaleikkiä ja harrastustoimintaa, kevyt salaattilounas klo 11:00 - 11:05 saaren pohjoiskärjessä (kymmenen kilometrin päässä). Iltapäivällä edelleen vapaamuotoista ilakointia ja sukupuolten välisiä esipuberteettiriittejä, päivän viimeinen ateria, kesäkurpitsakeitto, tarjolla saaren eteläpäässä klo 18:00 - 18:05. Jälkiruoaksi rusina. Ja sama rumba seuraavana päivänä, aloitus vastakkaisesta saarikärjestä.

Kyllähän tuossa heikkouksiakin löytyy, ainakin metsänelävien kannalta. Saattaisi siinä olla kurre jos toinenkin vaaravyöhykkeellä ja kenttänuotiolla kärisemässä, kun nälkäiset teinit niitä paljain käsin jahtaisivat. Ja kärpässienet ja muut myrkylliset vinokkaat; nekin pitäisi poistaa ennakkoon nälkäisten lasten ulottuvilta, söisivät vielä.

Tulokset noin laihtumisen kannalta olisivat varmasti hyvät, eikä luulisi olevan motivaatiopulaa kotonakaan laihduttaa, kun äippä aprikoi seuraavan kevään korvalehdillä, pitäisikö jälkikasvu tänäkin kesänä ulkoistaa kuukauden mittaiselle läskileirille.

Mutta vakavasti - mihin tämä yhteiskunta on menossa, kun emme osaa itse huolehtia itsestämme? Kysyy hän, eikä vastaa.

Tankokahvat

Otsikko ei ole johdannainen, murteellinen ilmaisu tangotanssille, eikä mikään muukaan jenkkakahvasanaleikki (enpäs ikinä uskonut kirjoittavani edellistä yhdyssanahirviötä). Puhun polkupyörän tangosta, ja sen päissä esiintyvistä "kahvoista", kädensijoista, pidikkeistä. Eikä nyt tule kehuja.

Ehkä se on halpispyörän merkki, että huomasin kumisten kahvojeni liikkuvan jo ensimmäisten pyöräretkien aikana. Ihan vähän, salaa ja kavalasti niin, ettei sitä olisi muusta huomannut kuin tangon näennäisestä pidentymisestä. Millejähän se vain oli, mutta kahvan päät olivat silti tyhjää täynnä, eikä ote tuntunut enää kovin luotettavalta, joten jotain oli tehtävä.

Yritin vetää kahvat takaisin alkuasentoonsa. Ei toiminut. Työnsin, sama tulos. Työnsin ja vedin näppylähanskat kädessä - ehei. Paukutin lihanuijalla kumitötterön päätä, ei liikkunut. Herätin sisäisen anarkistini ja otin kahvat kokonaan pois, tavoitteena selvittää tilanne lopullisesti ja juurta jaksaen. Keksin mielestäni nerokkaan idean ja levitin paljaalle metallitangolle liukast...fairya (oikeasti Pirkkaa) ja johan alkoi tapahtua - tanko suorastaan imi kahvani. Heikkoutena mainittakoon, että kahva myös pyöri villisti tangon päällä, eikä siitä olisi voinut edes kuvitella pitävänsä kiinni pyöräillessään.

Ilman niksipirkan ohjeistustakin tajusin, että mönjä on saatava pois kahvan sisältä ja metallitangosta. Viimeksi mainittu oli nakki ja pala; pyyhkäisy talouspaperilla. Mutta se kahva. Voi hyvä sylvi ja pari muuta tyttölasta. Halkaisijaltaan n. 2,5 senttiä ja 15 senttiä syvästä kumitötteröstä ei ylimääräisiä ainesosia noin vain poistella. Aikani taiteilin talouspaperista rullamaisia kääryleitä ja hinkkasin tötskää joka suunnasta, mutta joka tarkastuksen yhteydessä huomasin, että kumin lisäksi tötterössä tuoksui sitruunaraikas liukasteeni.

Päädyin sitten föönaamaan hiustenkuivaajalla molemmat tötteröt "kuiviksi", á tunti per tuutti. Jonka jälkeen asensin kahvat pyörään apinanraivolla, veitsellä ja asenteella varustettuna. Ja jonka jälkeen ne edelleen pyörivät jonkin verran.

Illan pyörälenkillä (20,05 km, 905 kcal) en ollut kuin kaksi kertaa lähellä vetää elämäni turvat, kun hantaaki lipsahti ylämäessä alta.

Kaikkeen sitä ihminen käyttääkin aikaansa.

Kirotut geenit

Aiemmin väitin, ettei geeneillä ole mitään tekemistä laihtumisprosessissa. Pysyn edelleen kannassani.

Mutta ei tarvitse kuin kävellä Espa päästä päähän, varovasti sivusilmävilkuilla naisfiguureita ja vielä varovaisemmin miesten varjokuvia (paljastun mieluummin heteroksi), niin huomaa geenien vaikutuksen ja merkityksen ihmiskeholle.

Miehillä on tasan kaksi vaihtoehtoista lihomistapaa: tasapaksu pölkkykroppa tai hieman yleisempi keskivartalokeräymä. Jälkimmäisiä haukutaan lievemmässä muodossaan jenkkakahva-anteroiksi, mutta jos kahva löytyy edestäkin, oppii nopeasti tottelemaan nimeä kaljamahapentti.

Naisilla taas variaatioissa löytyy (tässäkin asiassa haluavat näemmä erottua): on päärynää, tasapaksua, jalkapallokenttäahteria, pilarikinttua, hehtotissiä...oikeastaan vain ne vatsakkaat puuttuvat. Tai on niitäkin, mutta kaatuvat yleensä muiden ominaisuuksiensa puolesta laariin "tasapaksut".

Oliko tällä kaikella arvostelulla ja luokittelulla sitten jokin pointti? Kyllä vain.

Jos minä kuuluisin sarjaan tasaisesti (ei sopivasti) lihava, niin tätä blogia tuskin olisi. Minä olen se jenkkakahva-antero, jonka vartaloon kuuluvat kahvat juuri niin kauan, kun vartalossa esiintyy grammakin ylimääräistä laardia. En piru vieköön suostu myöntämään, että olisin mistään muualta lihava, mutta koska esi-isäni elivät näköjään siinä geneettisesti heikompien luolassa, on kohtaloni blogini otsikko. Rasva kun palaa kehosta tasaisesti, eikä paikallisesti, kuten ostos-tv erheellisesti väittää niissä viisi-minuuttia-tässä-kidutuslaitteessa-riittää-mainoksissa.

Sports Tracker

Luurini on Nokia. Ihan vain siitä syystä, että sellaisen minulle tyrkkäsivät palvelukseen astuessani, enkä ole jaksanut omia rahoja uhrata puhelimen hankintaan. Kavereiden iPhonet ja androidit ovat toki näpsäköitä leluja, mutten vain ole jaksanut ihmeemmin innostua aplikaatiovyörystä, varsinkaan kun en twiittaa tai naamakirjaa vessassa käyntejäni.

Minulle riittää, että puhelimellani voi soittaa, tekstata ja mailata. Ja että siinä on Sports Tracker.

Latasin aiemmin jostain symbian-saitilta jonkin paikannukseen perustuvan freewaren, joka sekin oli "ihan kiva", mutta kun ensimmäisen kerran käytin Sports Trackeria, se oli menoa. Miten voikaan jokin palvelu olla niin helppo, mukava ja hauska käyttää? Ja ilmainen? Ymmärrettävää, ettei se enää ole Nokia-brändin alla - sehän sotii noksun yleistä käyttökokemusta vastaan, joka on hidas, kankea ja luotaantyöntävä.

Ennen kaikkea pidän siitä, että Sports Trackerin avulla pääsee eroon vaivalloisesta kirjaamisesta - ST päälle kun lähtee lenkille ja ST pois päältä kun tulee lenkiltä, that's it. Mikään ei voisi olla helpompaa. Ja recordit säilyvät puhelimessa ja nettipalvelussa pari ikuisuutta.

Sports Trackerin kavereille: kun te kuitenkin olette jossain vaiheessa kaupallistamassa softaanne ja alatte periä jotakin sopuisaa kuukausimaksua (!?), niin voin jo näin ennakkoon ilmoittaa, että teillä tulee olemaan ainakin yksi asiakas - minä maksan palvelunne käytöstä mielihyvin!

Tilastoa ja matematiikkaa

Miehiseen lähestymistapaan kuuluu insinöörimäinen järkeily - aiemmissa postauksissa olen jo viitannut fysiikan alkeisiin, jonka mukaan jokainen, jonka peruskulutus on suurempi kuin ravinnonsaanti, ei voi olla laihtumatta. Siis jos minä syön 100 gramman edestä keitettyä perunaa (72 kcal) ja ravaan kohtuullisella sykkeellä kilometrin (110 kcal), laihdun vääjäämättä.

Hauskaa on kuitenkin todeta, kuinka tarkasti laskelmat pitävätkään paikkansa: olen viimeisten kuukausien aikana pyöräillyt 1225 km, joka tällaisella semivalaalla vastaa noin 56000 kalorin kulutusta. Edelleen kiloiksi muutettuna kaava (56000 kcal/7700 kcal) väittää, että olisin laihtunut n. 7,3 kg.

Arvatkaapa kuinka paljon olen laihtunut? Kyllä, juuri sen verran.

Itsepetos (itse petos)

Jokin aika sitten tuli jokin BBC:n dokkari (jos naamakirjailisin, likettäisin molemmilla tassuilla BBC:n tuotantoa) aiheesta laihduttaminen. Dokkarissa selvitettiin ja seurattiin ihmisiä, jotka väittivät lihavuutensa johtuvan geeneistä. Erityisesti jäi mieleen eräskin peruspallerotäti, jonka mielestä hänellä oli "hidas aineenvaihdunta", joka taas edelleen johti siihen, että kiloja kertyi, vaikka tolvakkeen kirjaamat kalorit ylittivät hädin tuskin tuhatta per päivä.

Paperilla kaikki näyttikin hyvältä - kevyitä annoksia pitkin päivää ripoteltuna, eikä mitään kovin epäterveellistä.

Tädillä oli vain yksi ongelma: hän petti itseään rankemman mukaan. Itsepetos selvisi varsin pian, kun dokkaritiimi lyllersi mukana tädin päivärientolistaa. Aamun "kevyt hedelmäsalaatti" oli kuuden säilykepurnukan sisältö kaadettuna ämpärin kokoiseen lautaseen - sokeri-/hiilarimäärällä olisi ruokkinut kylällistä tuksuja viikon verran. Muistaakseni jo pelkästään aamupalan kalorit ylittivät sen lukeman, mitä itsepettäjämme kuvitteli syövänsä koko päivän aikana.

Saattoihan se olla tietämättömyyttäkin, mikä ettei, mutta jotenkin kuvittelisi jokaisen laihduttajan edes kerran vilkaisseen jokaisen nauttimansa ruoka-aineen kalorisisällön. Tarkka laskeminen on useimmiten turhaa, mutta jokainen syöty ateria pitäisi pystyä arvioimaan muutaman sadan kalorin tarkkuudella, oli koostumus ja määrä mikä tahansa.

Dokkarin parasta antia oli se, kun tätimonicalle lyötiin kylmää faktaa eteen: einesmäärä per päivä oli kaloreissa yli 3000 yksikköä. Söi siis enemmän kuin kulutti, kuten kaikki ylipainoiset. Hieman nolona itsepettäjä sitten myönsikin, että hidas aineenvaihdunta ei tainnut päteä hänen(kään) kohdalla.

Minä väitän, että jokainen laihduttaja, joka ei yrityksistään huolimatta laihdu (pitkällä aikavälillä), pettää itseään jossain kohtaa enemmän tai vähemmän.

BMI

BMI tulee sanoista Body Mass Index ja on lihavuuden määrittelemisessä käytetty indeksiluku - paino jaetaan pituuden neliöllä ja sitä rataa, kaikkihan me tämän tiedämme, mutta onko kukaan koskaan ajatellut, kuinka typerä ja vahingollinen mittari se on? Ehkä se joo yhteismitallistaa Ameriikan rannikkojen valaat keskenään, mutta jos vaikka perus tohtori sykerö vastaanotollaan väittäisi minua pelkästään indeksiin perustuen lievästi/merkittävästi lihavaksi, niin tauluun tulisi, välittömästi.

En nimittäin ole lihava (tähän Cartman sanoisi olevansa isoluinen).

Vuosia jatkunut kuntosaliharrastus on kasvattanut lihasmassaa ja jos kymmenisen kiloa kevyempänä päädyin rasvaprosenttiin 11, niin tyhmäkin tajuaa BMI:n valehtelevan kohdallani rajusti. Olin siis mainitulla rasvaprosentillakin luokassa "lievästi lihava" ja nyt, kymmenen kiloa painavampana, huolestuttavan lähellä määritelmää "merkittävästi lihava".

En minä alipainoinen ole, siitä todisteena jenkkakahvat, mutta kritisoin voimakkaasti BMI:n käyttöä "yleismittarina". Minun silmä ainakin erottaa ilman kilo-, sentti- ja BMI-infoa, onko vastaantuleva kesähame painoluokassa "erittäin babe", "menisi viikonloppuna" vai "silmäni palavat".

Voidaanko siis sopia, että BMI-indeksia saa käyttää vain ja ainoastaan 167-173 cm pitkiin ihmisiin, jotka silmämääräisesti arvioiden eivät omista lainkaan ylimääräistä lihasmassaa? Vaikka niihin...miksi niitä nyt kutsutaan...naisiin?

Siitä se ajatus sitten lähti

Kokosin pyörän ohjeiden mukaan. Kuva- ja kielimaailmasta päätellen alkuperäiset ohjeet olivat ruotsiksi, josta ne oli käännetty kiinaksi ja Google Translatoria edelleen hyväksikäyttäen suomeksi. Useimmiten meni arvauksen puolelle, mutta lopputulos palkitsi - pyörä oli lähes samannäköinen, kuin Bilteman esittelypyörä. Tai no, lokarit uupuivat, mutten jaksanut aloittaa alusta mokomien takia, veden roiske naamaan estää tankoon nukahtamisen.


Aluksi varovainen, tunnusteleva lenkki kiskalle ja takaisin. Ärrältä ostettu energiajuoma ja tupakka-aski pitivät huolen siitä, ettei reilun viiden kilsan matkanteko aiheuttanut kunnon karttumisen tai painopudotuksen välitöntä vaaraa, mutta pyörä tuntui toimivan hyvin, joten Google Mapsiin luomaan illan tavoite, 15 kilometrin pyrähdys lähikorttelien ympäri. Ehkä noin viidesosa reissusta oli takana, kun totesin pohkeiden ja reisien kylpevän maitohapporoiskeissa; lopun kymmeneen kilometriin sainkin sitten uhrattua lähes tunnin. Muistan kilpailleeni väkevästi hyväkuntoisen juoksulenkkeilijän kanssa, taisinpa jopa voittaa etupyörän mitalla; mahtoi juoksijaa keljuttaa.


Seuraavana aamuna istumiseen tarkoitetut lihakset anoivat vapaapäivää ja pyöräilyshortseja, eikä kropassa ollut juuri vahingoittumatonta lihasta tai lihasryhmää - kaikkialle sattui, kaikki sattui. Onneksi muistin pentuvuosilta, että tunne on ohimenevä, olisi pyörä muuten saattanut päätyä huutonettiin osastolle maksetaan-jos-haet-heti, ei-hintavarausta.


Kävin tuona kivuliaana aamuna vaa'allakin (odotin ehkä laihtuneeni). Tiesin toki, missä lukemissa noin suunnilleen liikutaan, mutta jotenkin sen aamun numerot pysäyttivät erikoisuudellaan: vehje näytti pelkkää ykköstä. Hetken luulin vehkeen rikkoutuneen, ennen kuin tajusin pisteen lukemien välissä - olin saavuttanut uuden henkilökohtaisen ennätykseni.


Painoin 111,1 kg. Hyvä jumala.

Rasvaa pyöräteillä - lisää historiikkia

Käyn töissä. Tai oikeammin - ajan autolla päivittäin kahdenkymmenen kilometrin päähän, istun kahdeksan tuntia läppärin edessä ja ajan kotiin samaiset kilometrit. Se, joka nimittää sitä työksi, ei ole syntynyt pulavuosina. Työstä tulee känsät käsiin, selkä kipeäksi ja päivän päätteeksi syödään ammeellinen hernekeittoa, keskikokoinen vasikka ja tonkallinen maitoa. Pannaria jälkkäriksi. Minulla ei ole känsiä tai selkäkipuja. Ruokahalu - se minulla on.

Työnantaja kustantaa puolet lounasseteleistä, joten olisi taloudellisesti typerää olla käyttämättä noin mainiota etua. Järkevästi ajatellen kyseessä on ruotsinlaivan-seisova-pöytä-dilemma, jossa ahdetaan mahdollisimman paljon ruokaa kitaan, "koska tästä nyt on kerran maksettu". Sama pätee puoli-ilmaisiin lounareihin; niitä käytetään, koska ovat niin edukkaita.

Seisova pöytä, buffa, on myös siinä ravintolassa, jossa päivittäin käyn lounastamassa. Rasvaisen suolaisen maukasta kotiruokaa lautanen täyteen, ahtopaineella sisään vartissa kahveineen, iltapäivä sulatellaan ja katsellaan kelloa milloin pääsisi, joko kehtaisi, lähtikö naapurisermi?

Vielä tämän kesäkuun lopussa tapanani oli kotiutua, syödä lamauttava päivällinen, istahtaa liikkuvan kuvan eteen ja käydä jääkaapilla ehkä noin kymmenen kertaa illassa. Tylsyyden karkoittamista, sitä tuo rutiini kai lähinnä oli. Tai tylsyyden maksimoimista, miten vain. Elopaino ei ollut millään eksponentiaalisella kasvukäyrällä, mutta muutama kilo vuodessa karttui kuin huomaamatta.

Heinäkuun alussa sitten menin Biltemaan hakemaan jotain turhanpäiväistä ja kassan jälkeen lähes kompastuin kohtalooni. Polkupyörään. Kaiken maailman hybridit ja 165-vaihteiset retkivuorivaellusseikkailupyörät olivat minulle ilmaa; halusin sen yliyksinkertaisen perusperusperuspyörän, jossa oli kolme vaihdetta, kaksi pyörää ja ohjaustanko. Satulakin kuului hintaan. Ostin sen siltä istumalta.

Ja aloitin projektini. Tosin siinä vaiheessa en vielä tiennyt sitä.

Historiaa

Ei sitä paljon ollut, ylipainoa, mutta juuri sen verran, että ärsytti.

Näissä toimistohommissa aika vähän on tarvetta yläosattomuuteen, mutta jokainen kesäloma ja viimeistään hellepäivä sen palauttaa mieliin, paitaa riisuessa. Tuliko se pallo vedettyä sisään? Ei kai tuo naapurin täti nyt tiiraile takaviistosta kahvojeni korostumaa? Hymyilikö se ivallisen säälivästi?

Alkoi projekti, tähänastisen elämäni pisin. Projektin viimeinen päiväkin on jo tiedossa. Se lukee hautakivessä.

Projektin tavoite on täydellinen vartalo ja toimintasuunnitelma seuraava:
1. Laihduta pois ylimääräinen rasva
2. Muokkaa vartaloasi lihaksilla
3. Ylläpidä

Helppoa.

Naistenlehtien laihdutuskuurit

Varma kevään merkki on naistenlehtien otsikkoon nostetut laihdutuskuurit. Vaikka toimitus yleensä itsekin tuomaroi kuurien tehokkuutta, on kokonaisvaikutelma vähintäänkin skitsofreeninen - tässä näitä olisi, emme suosittele.

Jutuissa yleisimmin esiintyviä dieettejä on pakko hieman kommentoida:

1. Ateriankorvikkeet
Toimii. Ehdottomasti. Niin kauan kuin vain jaksat juoda niitä kevätripulin makuisia litkuja. Heti kun vaihdat kiinteään, nousee paino vähintään samoihin lukemiin kuin aiemmin.

2. Välimeren ruokavalio
Nautiskellaan siis samaa oliivifetaviininlehtikääryhuttua, mitä velkaiset ihmiset kuumissa maissa? Ehkä se hiukan einestä terveellisempää on, mutta laihtumista ei kyllä pääse esiintymään ilman järjetöntä liikuntaa, mutta siitä kerrotaan eri lehdessä.

3. Sairaaladieetti
Oiva tapa päästä eroon nesteistä, laihduttaa etupäässä lihasmassaa ja saada pitkällä tähtäimellä lisää elopainoa. Oikea dieettien perikuva - nopeat tulokset, minimaalinen efortti, itsekurin tarve nolla.

4. Atkinsin dieetti
Perustuu korkeaan proteiinipitoisuuteen ja siten kylläiseen tunteeseen pienemmällä kalorimäärällä. Ja sitten pitäisi vielä saada poisopittua uskomus, että pekonin syöminen joka aterian yhteydessä on muka epäterveellistä.

5. Montignacin dieetti
Hiilarit ja proteiini ovat tämän kukkuluuruuopin mukaisesti pannassa saman ruokailun yhteydessä. Ja näin kun väitetään, pissitään samalla murolautaseen, jossa killuu fysiikan alkeet, osa 1, luku "Energian summa on vakio". Sopii oivasti niille, jotka vastaavat nigerialaiskirjeisiin.