Jokin aika sitten tuli jokin BBC:n dokkari (jos naamakirjailisin, likettäisin molemmilla tassuilla BBC:n tuotantoa) aiheesta laihduttaminen. Dokkarissa selvitettiin ja seurattiin ihmisiä, jotka väittivät lihavuutensa johtuvan geeneistä. Erityisesti jäi mieleen eräskin peruspallerotäti, jonka mielestä hänellä oli "hidas aineenvaihdunta", joka taas edelleen johti siihen, että kiloja kertyi, vaikka tolvakkeen kirjaamat kalorit ylittivät hädin tuskin tuhatta per päivä.
Paperilla kaikki näyttikin hyvältä - kevyitä annoksia pitkin päivää ripoteltuna, eikä mitään kovin epäterveellistä.
Tädillä oli vain yksi ongelma: hän petti itseään rankemman mukaan. Itsepetos selvisi varsin pian, kun dokkaritiimi lyllersi mukana tädin päivärientolistaa. Aamun "kevyt hedelmäsalaatti" oli kuuden säilykepurnukan sisältö kaadettuna ämpärin kokoiseen lautaseen - sokeri-/hiilarimäärällä olisi ruokkinut kylällistä tuksuja viikon verran. Muistaakseni jo pelkästään aamupalan kalorit ylittivät sen lukeman, mitä itsepettäjämme kuvitteli syövänsä koko päivän aikana.
Saattoihan se olla tietämättömyyttäkin, mikä ettei, mutta jotenkin kuvittelisi jokaisen laihduttajan edes kerran vilkaisseen jokaisen nauttimansa ruoka-aineen kalorisisällön. Tarkka laskeminen on useimmiten turhaa, mutta jokainen syöty ateria pitäisi pystyä arvioimaan muutaman sadan kalorin tarkkuudella, oli koostumus ja määrä mikä tahansa.
Dokkarin parasta antia oli se, kun tätimonicalle lyötiin kylmää faktaa eteen: einesmäärä per päivä oli kaloreissa yli 3000 yksikköä. Söi siis enemmän kuin kulutti, kuten kaikki ylipainoiset. Hieman nolona itsepettäjä sitten myönsikin, että hidas aineenvaihdunta ei tainnut päteä hänen(kään) kohdalla.
Minä väitän, että jokainen laihduttaja, joka ei yrityksistään huolimatta laihdu (pitkällä aikavälillä), pettää itseään jossain kohtaa enemmän tai vähemmän.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti