Rasvaa pyöräteillä - lisää historiikkia

Käyn töissä. Tai oikeammin - ajan autolla päivittäin kahdenkymmenen kilometrin päähän, istun kahdeksan tuntia läppärin edessä ja ajan kotiin samaiset kilometrit. Se, joka nimittää sitä työksi, ei ole syntynyt pulavuosina. Työstä tulee känsät käsiin, selkä kipeäksi ja päivän päätteeksi syödään ammeellinen hernekeittoa, keskikokoinen vasikka ja tonkallinen maitoa. Pannaria jälkkäriksi. Minulla ei ole känsiä tai selkäkipuja. Ruokahalu - se minulla on.

Työnantaja kustantaa puolet lounasseteleistä, joten olisi taloudellisesti typerää olla käyttämättä noin mainiota etua. Järkevästi ajatellen kyseessä on ruotsinlaivan-seisova-pöytä-dilemma, jossa ahdetaan mahdollisimman paljon ruokaa kitaan, "koska tästä nyt on kerran maksettu". Sama pätee puoli-ilmaisiin lounareihin; niitä käytetään, koska ovat niin edukkaita.

Seisova pöytä, buffa, on myös siinä ravintolassa, jossa päivittäin käyn lounastamassa. Rasvaisen suolaisen maukasta kotiruokaa lautanen täyteen, ahtopaineella sisään vartissa kahveineen, iltapäivä sulatellaan ja katsellaan kelloa milloin pääsisi, joko kehtaisi, lähtikö naapurisermi?

Vielä tämän kesäkuun lopussa tapanani oli kotiutua, syödä lamauttava päivällinen, istahtaa liikkuvan kuvan eteen ja käydä jääkaapilla ehkä noin kymmenen kertaa illassa. Tylsyyden karkoittamista, sitä tuo rutiini kai lähinnä oli. Tai tylsyyden maksimoimista, miten vain. Elopaino ei ollut millään eksponentiaalisella kasvukäyrällä, mutta muutama kilo vuodessa karttui kuin huomaamatta.

Heinäkuun alussa sitten menin Biltemaan hakemaan jotain turhanpäiväistä ja kassan jälkeen lähes kompastuin kohtalooni. Polkupyörään. Kaiken maailman hybridit ja 165-vaihteiset retkivuorivaellusseikkailupyörät olivat minulle ilmaa; halusin sen yliyksinkertaisen perusperusperuspyörän, jossa oli kolme vaihdetta, kaksi pyörää ja ohjaustanko. Satulakin kuului hintaan. Ostin sen siltä istumalta.

Ja aloitin projektini. Tosin siinä vaiheessa en vielä tiennyt sitä.